Turvallisuuskurssi

Koko viime viikon uudet opiskelijat viettivät turvallisuuskurssilla opetellen kaikkia niitä taitoja, joita arktisissa oloissa selvitäkseen vain voi tarvita. Itsekin olin jossain hulluudenpuuskassa päättänyt käydä kurssin uudestaan, mitä sitten manailin joka aamu joutuessani heräämään epäinhimillisen aikaisin. Nyt jälkikäteen ei kyllä harmita yhtään. Viikon aikana opimme miten pelastetaan ihmisiä lumivyörystä tai railosta, pystytetään hätäleiri, suunnistetaan ja pukeudutaan oikein. Minulle viikon kohokohta oli kuitenkin perjantain kivääriharjoittelu. Menen aina ampumaradalle tuntien pelonsekaista innostusta, itsensä voittaminen on niin mahtavaa joka kerta.

Koko kurssi huipentui lauantaina jäätiköllä, jossa pääsimme harjoittelemaan viikon aikana oppimaamme hyvin aidontuntuisissa tilanteissa. Itse pääsin esittämään eräässä harjoituksessa moottorikelkkaonnettomuuden uhria ja ajattelin saaneeni oikein mukavan tehtävän. Mieleni muuttui kuitenkin pian makoillessani kylmässä lumessa ja olin varma että olisin voinut esittää hypotermiauhria erittäin vakuuttavasti. Lämmin tuli vasta kun ajoimme koululle syömään pizzaa ja istumaan takkatulen ääressä.

Minä ja muutaman osuman saanut pahvikarhu.

Nilkka

Uudenvuodentemmellyksissä nyrjähtänyt nilkkani on hidastanut vauhtiani ensimmäisellä Huippisviikolla. Todella turhauttavaa. Pimeys ja jäätikön puuterilumet houkuttelevat hiihtämään, kiipeilyseinä kutsuu testaamaan uusia kiipeilykenkiä ja kaverit pyyhältävät milloin missäkin aktiviteeteissa, mutta minä en pysty tekemään juuri mitään. Turvallisuuskurssin sentään kävin sisukkaasti läpi, selvisin jopa koko päivän kestäneestä harjoituksesta jäätiköllä. Nilkka on kuitenkin parantunut hitaasti mutta varmasti, tänään uskalsin vihdoin kokeilla kiipeilyä.

Huippuvuorilla on kuitenkin ihanaa sairastaa. Kuten etukäteen arvasinkin, sääliä ja sympatiaa on riittänyt. Nilkkani vointia on kyselty lukemattomat kerrat ja olen saanut testattavaksi milloin minkäkin geelin tai tukisiteen. Jos sympatialla parannettaisiin vääntyneitä nilkkoja, omani olisi ollut täysin kunnossa jo aikoja sitten.

Pohjoisessa taas

Paluuni tänne oli taas yhtä suurta seikkailua. Lähdin innolla paluumatkalle rinkka täynnä Suomi-ruokaa, uusia vaatteita ja retkeilytarvikkeita, odottaen mukavia lentomatkoja ja tietäen pääseväni pian keskelle suloista pimeyttä. Kaikki menikin hyvin kunnes koitti koneen vaihto Oslossa. Nyt tiedän, että 45 minuuttia ei kovinkaan hyvin riitä siihen, että odottelee matkatavaransa ulos koneesta, vie ne tullin läpi, raahaa niitä ympäri Gardermoenia SAS:n baggage dropiin, jonottaa turvatarkastukseen ja juoksee kipeällä nilkalla jollekin hyvin kaukaiselle lähtöportille päästäkseen vielä seuraavalle lennolle. Ehdin mukaan viime hetkillä ja istuin paikoilleni hyvin pahantuulisena. Huono tuuleni kuitenkin hävisi viimeistään silloin, kun nousimme taivaalle yhtäaikaa kauniin oranssin aamuauringon kanssa ja kone kaartoi kohti pohjoista jättäen auringon selkämme taa. Juuri oikea suunta minulle! Saapuessamme Tromssaan vajaat pari tuntia myöhemmin aurinko oli myös ehtinyt laskea ja minä hymyillä viimeisille auringonsäteille, jotka tulen seuraavaan pariin kuukauteen näkemään. Sekä Tromssaan saavuttaessa että sieltä lähdettäessä saimme lisäksi kokea aivan mahtavan kaupunkikierroksen Tromssan yllä. Matkalla kohti Huippuvuoria päivänvalo muuttui polaariyöksi ja reagoin siihen nukahtamalla. Huippuvuorilla satoi lunta, olin onnellinen ollessani perillä. Oli mahtavaa nähdä taas tuttuja ja olla kotona.